Georg Wilhelm Friedrich Hegel

Georg Wilhelm Friedrich Hegel
Jakob Schlesingerin muotokuva vuodelta 1831.
Henkilötiedot
Syntynyt	27. elokuuta 1770 Stuttgart, Württembergin herttuakunta
Kuollut	12. marraskuuta 1831 (61 vuotta) Berliini, Preussin kuningaskunta
Koulutus ja ura
Koulukunta	hegeliläisyys, saksalainen idealismi, objektiivinen idealismi, absoluuttinen idealismi
Vaikutusalueet	metafysiikka, historianfilosofia, poliittinen filosofia, estetiikka
Tunnetut työt	absoluuttinen idealismi, hegeliläinen dialektiikka, dialektinen fenomenologia
Väitöstyön ohjaaja	Friedrich von Schelling
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Georg Wilhelm Friedrich Hegel (27. elokuuta 1770 Stuttgart, Württembergin herttuakunta, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta – 14. marraskuuta 1831 Berliini, Preussin kuningaskunta) oli saksalainen filosofi, jonka vaikutus on luultavasti ollut vahvimmillaan metafysiikassa, historianfilosofiassa sekä poliittisessa filosofiassa.

Häntä pidetään saksalaisen idealismin tärkeimpänä edustajana. Hänen ajatuksillaan oli suuri vaikutus marxilaisuuteen. Hänen ajatustensa mennessä pois muodista Manner-Euroopassa syntyi Britanniassa anglohegeliläisyys, josta tuli muutamaksi vuosikymmeneksi Britannian hallitseva filosofinen koulukunta.

Hän kehitti dialektisen järjestelmän, joka korosti historian ja ideoiden etenemistä teesistä antiteesiin ja sieltä synteesiin. Hegel oli viimeinen modernin ajan suurista filosofisen järjestelmän rakentajista. Hänen työnsä, joka jatkoi Immanuel Kantin, Johann Gottlieb Fichten ja Friedrich Schellingin työtä, merkitsee siten klassisen saksalaisen filosofian huippua. Kristillisten näkemysten inspiroimana ja fantastisen konkreettisen tiedon hallintaan perustuvana absoluuttisena idealistina Hegel löysi paikan kaikelle – loogiselle, luonnolliselle, inhimilliselle ja jumalalliselle – dialektisessa järjestelmässä, joka toistuvasti heilahteli teesistä antiteesiin ja takaisin korkeampaan ja rikkaampaan synteesiin. Hänen vaikutuksensa on ollut yhtä hedelmällinen hänen laukaisemissaan reaktioissa – tanskalaisessa eksistentialistissa Søren Kierkegaardissa; marxilaisissa, jotka kääntyivät yhteiskunnalliseen toimintaan; loogisissa positivisteissa; ja G. E. Mooressa ja Bertrand Russellissa, jotka molemmat olivat brittiläisen analyyttisen filosofian pioneereja – kuin hänen myönteisessä vaikutuksessaan.

Hegel näki valtion historiallisen kehityksen päämääränä. Absoluuttinen henki toteutti itseään luonnossa ja ihmisissä ja valtio edusti henkeä, ihmiskunnan rationaalisen ja eettisen kehityksen päämäärää. Tätä näkemystä on pidetty usein Hegelin edustaman kristinuskon filosofisena esityksenä, joskin hänen kuolemansa jälkeen useat kristityt syyttivät hänen ajatteluaan panteistiseksi. Hegeliläisessä filosofiassa valtio oli absoluuttisen hengen tuotos ja siten itseisarvo. Tätä voidaan pitää vastakohtana kantilaiselle ajattelulle, jossa ihmisillä on itseisarvo ja valtio palvelee heidän asiaansa. Hegelin mukaan olemassaolo on pohjimmiltaan filosofista ajattelua. Näin ollen hän on ontologinen idealisti.

Suku ja koulutus

Museum Hegelhaus, Hegelin synnyinkoti Stuttgartissa.

Hegel syntyi Stuttgartissa Saksassa vuonna 1770. Lapsena hän luki innokkaasti kaikenlaista kirjallisuutta, sanomalehtiä ja filosofisia esseitä. Ansio hänen kirjallisesta lapsuudestaan kuuluu osittain hänen äidilleen, joka ruokki aktiivisesti lapsensa älyllistä kehitystä. Hegelit olivat vauras keskiluokkainen perhe. Hänen isänsä toimi verovirkailijana Württembergin herttuakunnan hallinnossa.

Hän oli jo oppinut latinan alkeita äidiltään aloittaessaan Stuttgartin kielioppikoulun, jossa hän opiskeli 18-vuotiaaksi asti. Koulupoikana hän kokosi aakkosjärjestykseen järjestetyn kokoelman otteita, jotka sisälsivät klassisten kirjailijoiden merkintöjä, sanomalehtikatkelmia sekä moraalia ja matematiikkaa käsitteleviä tutkielmia aikakauden vakioteoksista.

Hegelin, Schellingin ja Hölderlinin uskotaan jakaneen huoneen toisessa kerroksessa sisäänkäynnin oven yläpuolella opiskellessaan Tübinger Stift protestanttisessa seminaarissa

Hegel sai koulutuksensa vuodesta 1789 lähtien luterilaisessa Tübinger Stiftin pappisseminaarissa Württembergissä. Siellä hän tapasi tulevan filosofin Friedrich Schellingin ja runoilija Friedrich Hölderlinin. Näitä kolmea yhdisti vastenmielisyys seminaarin rajoittavaa ympäristöä kohtaan, ja he ystävystyivät ja vaikuttivat kaikki toistensa ajatuksiin. He seurasivat yhdessä Ranskan suuren vallankumouksen taittumista ja omaksuivat Immanuel Kantin idealistisen filosofian kritiikin. Aluksi Hölderlin ja Schelling olivat ne, jotka uppoutuivat teoreettisiin väittelyihin kantilaisesta filosofiasta. Hegelin kiinnostus tuli myöhemmin, sen jälkeen kun hänen omat pyrkimyksensä työstää Kantin inspiroima populaarifilosofia olivat ajautuneet umpikujaan. Hänen aikomuksenaan oli ollut muiden populaarifilosofien tapaan esitellä ja käsitellä aikansa kysymyksiä ja edistää näin valistuksen arvoja. Suurin osa populaarifilosofeista oli saanut vaikutteita englantilaisilta tai skottilaisilta ajattelijoilta, kuten John Lockelta ja Thomas Reidiltä. Hegel halusi ”täydellistää” Kantin kriittisen filosofian samaan tyyliin. Tübingenissä hän suhtautui epäilevästi niihin hyvin teoreettisiin ja teknisiin keskusteluihin, joihin Hölderlin ja Schelling ottivat osaa. Vasta vuonna 1800 Hegel myönsi tarpeen selvittää kantilaisen järjestelmän ongelmat, ennen kuin voitiin toivoa sen soveltamista käytäntöön.

Tübingenin seminaarissa hän opiskeli filosofiaa ja klassisia teoksia kaksi vuotta ja valmistui vuonna 1790. Vaikka hän sen jälkeen suoritti teologisen kurssin, hän oli kärsimätön opettajiensa oikeaoppisuutta kohtaan; ja hänelle vuonna 1793 annetussa todistuksessa todetaan, että vaikka hän oli omistautunut tarmokkaasti filosofialle, hänen ahkeruutensa teologiassa oli ajoittaista. Hänen sanottiin myös olevan huono suullisessa selostamisessa, puute, joka vaivasi häntä koko hänen elämänsä ajan. Vaikka hänen opiskelutoverinsa kutsuivat häntä "vanhaksi mieheksi", hän piti iloisesta seurasta ja "uhrista Bacchukselle" eli viininjuomisesta ja nautti myös naisten seurasta. Hänen tärkeimmät ystävänsä tuona aikana olivat panteistinen runoilija J. C. F. Hölderlin, hänen aikalaisensa, ja luontofilosofi Friedrich Schelling, joka oli viisi vuotta häntä nuorempi. Yhdessä he lukivat kreikkalaisia ​​tragedioita ja juhlivat Ranskan vallankumouksen voittoja.

Vuodet tutkinnon jälkeen

Valmistuttuaan yliopistosta Hegel ei ryhtynyt papiksi, vaan hän halusi vapaa-aikaa filosofian ja kreikkalaisen kirjallisuuden opiskeluun ja ryhtyi yksityisopettajaksi. Seuraavat kolme vuotta hän asui Sveisissä Bernissä, jossa hänellä oli aikaa ja käytettävissään hyvä kirjasto. Siellä hän luki Edward Gibbonin teosta Rooman valtakunnan kukistumisesta ja Charles Louisin, paroni de Montesquieun, teosta De l’esprit des loix (1750; Lakien henki) sekä kreikkalaisia ​​ja roomalaisia ​​klassikoita. Hän opiskeli myös kriittistä filosofia Immanuel Kantia, ja tämän uskontoa käsittelevä essee inspiroi häntä kirjoittamaan tiettyjä artikkeleita, jotka tulivat merkittäviksi vasta, kun ne yli vuosisataa myöhemmin julkaistiin osana Hegels theologische Jugendschriften (1907; Varhaisia ​​teologisia kirjoituksia).

Hegel oli yksinäinen Bernissä ja oli iloinen voidessaan muuttaa vuoden 1796 lopussa Frankfurt am Mainiin, jossa Hölderlin oli hankkinut hänelle opetuspaikan. Hänen toiveensa uudesta seurasta eivät kuitenkaan toteutuneet: Hölderlin oli uppoutunut luvattomaan rakkaussuhteeseen ja menetti pian järkensä. Hegel alkoi kärsiä melankoliasta ja parantaakseen itseään hän työskenteli kovemmin kuin koskaan, erityisesti kreikkalaisen filosofian ja modernin historian ja politiikan parissa. Hän luki ja leikkasi lehtileikkeitä englantilaisista sanomalehdistä, kirjoitti kotiseutunsa Württembergin sisäisistä asioista ja opiskeli taloustiedettä. Hegel kykeni nyt vapautumaan Kantin vaikutuksesta ja tarkastelemaan kristinuskon alkuperän ongelmaa uusin silmin.

Akateemisen uran alku - Jenan yliopisto

Vuonna 1801 Hegel sai paikan privatdozentina eli yksityisdosenttina Jenan yliopistossa. Hän piti luentosarjoja, joista tuli erittäin suosittuja. Isä kuolema vuonna 1799 oli jättänyt hänelle perinnön – tosin niukan, mutta riittävän, jotta hän kykeni luopumaan säännöllisistä tuloistaan ​​ja ottamaan riskin ryhtyä yksityisdosentiksi eli palkattomaksi luennoitsijaksi. Tammikuussa 1801 hän saapui Jenaan, jossa Schelling oli toiminut professorina vuodesta 1798 lähtien. Jenan yliopisto, joka oli suojannut Friedrich Schlegelin ja August Schlegelin ja heidän kollegoidensa fantastista mystiikkaa sekä Johann Gottlieb Fichten kantilaisuutta ja eettistä idealismia, oli jo nähnyt kulta-aikansa, sillä nämä suuret oppineet olivat kaikki lähteneet.

Varhaiskypsä Friedrich Schelling, joka oli Hegelin saapuessa vasta 26-vuotias, oli jo kirjoittanut useita kirjoja. Schelling, jolla oli taipumusta "filosofoida julkisesti", oli käynyt yksinäistä taistelua yliopistossa Kantin melko tylsiä seuraajia vastaan. Esitettiin, että Hegel oli kutsuttu uudeksi puolustajaksi ystävänsä avuksi. Tätä käsitystä vahvisti jonkin verran väitöskirja, jolla Hegel pätevöityi yliopistonopettajaksi ja joka paljastaa Schellingin luonnonfilosofian vaikutuksen, sekä Hegelin ensimmäinen julkaisu, essee nimeltä "Differenz des Fichte'schen und Schelling'schen Systems der Philosophie" (1801; "Fichten ja Schellingin filosofiajärjestelmien ero"), jossa hän suosi jälkimmäistä. Siitä huolimatta jopa tässä esseessä ja vielä enemmän sen seuraajissa Hegelin ja Schellingin ero oli selvästi havaittavissa. Heillä oli yhteinen kiinnostus kreikkalaisiin filosofeihin; he molemmat halusivat jatkaa Kantin työtä; ja he olivat molemmat ikonoklasteja eli eivät kumartaneet kuvia. Schellingillä oli kuitenkin liikaa romanttista intohimoa Hegelin mieleen, ja kaikki mitä Hegel otti häneltä – ja silloinkin vain hyvin lyhyeksi ajaksi – oli terminologiaa.

Hegelin talvella 1801–1802 pitämillä logiikkaa ja metafysiikkaa käsittelevillä luennoilla oli läsnä noin 11 opiskelijaa. Myöhemmin, vuonna 1804, noin 30 hengen kuulijakunnalle hän luennoi koko järjestelmästään ja kehitti sitä vähitellen opettaessaan. Ilmoitus toisensa jälkeen hänen luennoistaan ​​lupaili filosofian oppikirjan, joka ei kuitenkaan ilmestynyt. Schellingin lähdettyä Jenasta vuonna 1803 Hegel sai kehittää omia näkemyksiään vapaasti. Filosofisten ja poliittisten tutkimusten lisäksi hän otti otteita kirjoista, osallistui fysiologian luentoihin ja kokeili muita tieteitä. Weimarissa tekemiensä esittelyjen seurauksena hänet nimitettiin helmikuussa 1805 Jenan yliopiston ylimääräiseksi professoriksi; ja heinäkuussa 1806 Goethen vaikutuksesta hän sai ensimmäisen stipendinsä – 100 taaleria. Vaikka jotkut hänen kuulijoistaan ​​kiintyivät häneen, Hegel ei ollut vielä suosittu luennoitsija.

Yliopisto nimitti Hegelin ylimääräiseksi professoriksi mahdollisesti Johann Wolfgang von Goethen arvovallan ansiosta. Napoleonin vallattua Preussin vuonna 1806 yliopisto piti kuitenkin sulkea. Hegel, kuten Goethekään, ei tuntenut isänmaallista kauhua Napoleonin joukkoineen voittaessa Jenan taistelun 1806: Preussissa hän näki vain korruptoituneen ja omahyväisen byrokratian. Kirjoittaessaan ystävälleen taistelua edeltävänä päivänä hän puhui ihaillen "maailman sielusta" ja keisarista sekä tyytyväisenä preussilaisten todennäköisestä kukistamisesta.

"Phänomenologie des Geistes", nimiölehti 1. painos 1807, Bamberg/Würzburg

Tähän aikaan Hegel julkaisi ensimmäisen suuren teoksensa, Phänomenologie des Geistes -teoksen (1807; Mielen fenomenologia). Tämä, kenties Hegelin loistavin ja vaikein teos, kuvaa, kuinka ihmismieli on noussut pelkästä tietoisuudesta itsetietoisuuden, järjen, hengen ja uskonnon kautta absoluuttiseen tietoisuuteen.

Pyhän Egidienin kirkko ja Melanchthonin lukio Nürnbergissä. Johann Adam Delsenbachin kuparipiirros, n. 1711

Lukion rehtorina ja avioliitto

Phänomenologie teoksesta huolimatta Hegelin onni oli nyt pohjalukemissa. Siksi hän oli iloinen voidessaan ryhtyä Bamberger Zeitungin toimittajaksi vuosiksi 1807–1808. Tämä ei kuitenkaan ollut hänelle sopiva ammatti, ja hän otti mielellään vastaan ​​Nürnbergin Aegidiengymnasiumin rehtorin viran, jota hän hoiti joulukuusta 1808 elokuuhun 1816 saakka ja joka tarjosi hänelle pienen mutta varman tulon. Hegel herätti oppilaissaan luottamusta ja piti yllä kuria puuttumatta pedanttisesti heidän yhdistyksiinsä ja urheilutoimintaansa.

Nürnbergissä ilmestyi vuonna 1812 teos Die objektive Logik (Objektiivinen logiikka), joka oli hänen teoksensa Wissenschaft der Logik (Logiikan tiede) ensimmäinen osa, jota vuonna 1816 täydensi toinen osa, Die subjektive Logik (Subjektiivinen logiikka).

Julkaistuaan teoksen Logiikan tiede (Wissenschaft der Logik) Hegel sai viran Heidelbergin yliopistosta vuonna 1816. Hän julkaisi teoksen Filosofisten tieteiden ensyklopedia (Enzyklopaedie der philosophischen Wissenschaften), joka oli yhteenveto hänen filosofiastaan hänen luennoilleen osallistuville opiskelijoille.

Avioliitto ja lapset

Hegel meni naimisiin 19. syyskuuta 1811 20-vuotiaan nürnbergiläisen Marie von Tucherin (s. 1791) kanssa, joka oli häntä 22 vuotta nuorempi. He olivat seurustelleet huhtikuusta 1811 lähtien. Avioliitto oli onnellinen.

Heille syntyi kolme lasta:

• nimetön tyttö (1812), kuoli pian syntymänsä jälkeen
• Karl von Hegel (7. kesäkuuta 1813 – 5. joulukuuta 1901), josta tuli merkittävä historioitsija. Hän pyrki koko elämänsä ajan astumaan ulos isänsä akateemisesta varjosta, jota hän piti ylivoimaisena. Aluksi hän opiskeli filosofiaa isänsä tavoin ja halusi seurata tämän jalanjälkiä. Ajan myötä hän kuitenkin vapautui ja hänestä tuli yksi 1800-luvun johtavista historioitsijoista, erityisen aktiivinen kaupunki- ja perustuslakihistorian alalla. Hän toimi myös isänsä kirjeiden, kirjoitusten ja luentojen toimittajana koko elämänsä ajan.
• Immanuel (s. 1814), josta tuli Brandenburgin maakunnan konsistoriaalinen presidentti.

Perhepiiriin kuului myös Ludwig (1807–1831), Hegelin avioton poika Jenan ajoilta. Hänet toi vuonna 1817 Nürnbergiin äitinsä, leski Burckhardt, joka vaati nyt hyvitystä. Ujon Ludwigin elämä kehittyi vaikeaksi; hänen isänsä ja kaksi velipuoltaan eivät kunnioittaneet häntä. Helpottaakseen perhe-elämän paineita Hegel lähetti nuoren miehen lopulta Stuttgartiin kauppiaan oppipojaksi, missä Ludwig joutui jälleen vaikeuksiin. Hegel jopa peruutti "arvottoman" pojan sukunimen, joten Ludwigin oli otettava äitinsä tyttönimi, minkä jälkeen nöyryytetty nuori mies moitti ankarasti isäänsä ja äitipuoltaan. Vuonna 1825, 18-vuotiaana, Ludwig Fischer värväytyi kuudeksi vuodeksi sotilaaksi Alankomaiden armeijaan ja kuoli kesällä 1831 Batavian tasavallassa silloiseen laajalle levinneeseen trooppiseen kuumeeseen.

Berliinin yliopisto

Vuonna 1818 Hegel hyväksyi viran Berliinin yliopistossa filosofian varsinaisena professorina, joka oli ollut avoinna Fichten kuoleman jälkeen. Siellä hänen vaikutuksensa oppilaisiinsa oli valtava, ja siellä hän julkaisi teoksensa Naturrecht und Staatswissenschaft im Grundrisse, vaihtoehtoisesti nimeltään Grundlinien der Philosophie des Rechts (1821; Oikeuden filosofia).

Hegel työhuoneessaan, Goethelle omistettu litografia, Friedrich Julius Ludwig Sebbers 1828

Julkaistuaan Oikeuden filosofian Hegel näyttää omistautuneen lähes kokonaan luennoinniin. Vuosina 1823–1827 hänen toimintansa saavutti huippunsa. Hänen muistiinpanojaan tarkistettiin ja täydennettiin jatkuvasti. Niistä voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miten ne esiintyvät hänen julkaistuissa kirjoituksissaan. Estetiikkaa, uskonnonfilosofiaa, historianfilosofiaa ja filosofian historiaa käsittelevät muistiinpanot ovat hänen toimittajiensa julkaisemia, pääasiassa hänen oppilaidensa muistiinpanojen perusteella, kun taas logiikkaa, psykologiaa ja luonnonfilosofiaa käsittelevät muistiinpanot on liitetty havainnollistavien ja selittävien huomautusten muodossa hänen tietosanakirjansa vastaaviin osiin. Näinä vuosina sadat kuulijat kaikkialta Saksasta ja sen ulkopuolelta joutuivat hänen vaikutuksensa alaiseksi; ja hänen maineensa levisi laajalti innokkaiden tai älykkäiden oppilaiden kautta.

Kolme luentosarjaa ovat erityisen tuotoksia hänen Berliinin-kaudeltaan: estetiikkaa, uskonnonfilosofiaa ja historianfilosofiaa käsittelevät luentosarjat. Heinäkuun 1830 Ranskan vallankumousta edeltävinä vuosina poliittisesta elämästä syrjäytetty yleisön kiinnostus kääntyi teattereihin, konserttisaleihin ja taidegallerioihin. Näissä Hegelistä tuli usein ja arvostettu vierailija, ja hän otti otteita sanomalehtien taidekirjoituksista. Lomamatkoillaan hänen kiinnostuksensa kuvataiteisiin sai hänet useammin kuin kerran katsomaan vanhoja maalauksia. Tämä taiteen tosiasioiden tuntemus, vaikkakaan ei syvällinen eikä historiallinen, antoi raikkautta hänen estetiikkaluennoilleen, jotka eri vuosina 1820–1829 tehdyistä muistiinpanoista koottuna ovat hänen onnistuneimpia ponnistelujaan.

Filosofian historian luennot ovat erityisen huomionarvoisia kreikkalaisen filosofian käsittelyn vuoksi. Ilman nykyaikaisia ​​hakemistoja ja kommentoituja laitoksia Hegelin ote Platonista ja Aristoteleesta on hämmästyttävä, ja juuri Hegeliltä sai alkunsa hänen kuolemansa jälkeisenä vuosisatana runsas kreikkalaisen filosofian tutkimus. Tähän aikaan alkoi muodostua hegeliläinen koulukunta. Joukkoon kuului älykkäitä oppilaita, tyhjäpäisiä jäljittelijöitä ja romantikkoja, jotka muuttivat filosofian lyyriikan runomitoiksi. Vastustus ja kritiikki vain määrittelivät tarkemmin uuden opin kannattajat. Vaikka hän oli pian luopunut kaikista suorista virallisista yhteyksistä Brandenburgin koulukuntiin, Hegelin todellinen vaikutus Preussissa oli huomattava.

Friedrich Hegel luennoimassa Berliinin yliopistossa opiskelijoilleen, F. Kuglerin litografia 1828

Luentosalissa Hegel oli enemmänkin vaikuttava kuin kiehtova. Hänen oppilaansa näkivät arkipäiväiset vanhat kasvot, vailla eloa tai hohtoa – hahmon, joka ei ollut koskaan näyttänyt nuorelta ja oli nyt ennenaikaisesti vanhentunut. Istuessaan nuuskarasia edessään ja pää kumarassa, hän näytti vaivautuneelta ja käänteli jatkuvasti muistiinpanojensa sivuja. Hänen puheensa ​​keskeytti usein toistuva yskiminen; jokainen lause syntyi ponnistelun saattelemana. Tyyli oli yhtä epäsäännöllinen: joskus yksinkertaisessa kertomuksessa luennoitsija oli erityisen kömpelö, kun taas vaikeasti ymmärrettävissä kohdissa hän vaikutti olevan erityisen kotonaan, kohosi luontaiseen kaunopuheisuuteen ja vei kuulijan mukaansa sanavalinnollaan.

Preussin kuningas Fredrik Vilhelm III nimitti Hegelin yliopiston rehtoriksi vuonna 1830. Vuonna 1831 hän sai kunniamerkin Fredrik Vilhelm III:lta. Yksi hänen viimeisistä kirjallisista hankkeistaan ​​oli Berliinin Jahrbücher für wissenschaftliche Kritikin (”Filosofisen kritiikin vuosikirja”) perustaminen. Heinäkuun 1830 vallankumous Ranskassa oli suuri isku Hegelille, ja joukkovallan uhka melkein sai hänet sairastumaan. Hänen viimeinen kirjallinen teoksensa, jonka ensimmäinen osa ilmestyi Preussische Staatszeitung -lehdessä lopun sensuroinnin jälkeen, oli essee vuoden 1832 Englannin reformilaista. Hän pohti sen todennäköisiä vaikutuksia uusien parlamentin jäsenten luonteeseen ja toimenpiteitä, joita he saattaisivat ottaa käyttöön. Jälkimmäisessä yhteydessä hän käsitteli useita kohtia, joissa Englanti oli tehnyt vähemmän kuin monet manner-Euroopan valtiot monopolien ja väärinkäytösten poistamiseksi.

Georg Wilhelm Friedrich Hegelin hautakivi Dorotheenstädtischer Friedhof hautausmaalla Berliinissä

Vuonna 1831 kolera levisi Saksaan. Hegel perheineen vetäytyi kesäksi lähiöihin, ja siellä hän viimeisteli Logiikan tieteen ensimmäisen osan tarkistuksen. Palattuaan kotiin talvilukukaudeksi hän kuoli yhden päivän sairastamien jälkeen koleraan nukkuessaan 61-vuotiaana 14. marraskuuta 1831.

Hänet haudattiin toiveensa mukaisesti Johann Gottlieb Fichten ja ironisen dialektiikan kirjoittaja Karl Solgerin väliin Dorotheenstädtischer Friedhof hautausmaalle Berliiniin.

Filosofia

Georg Wilhelm Friedrich Hegel, Lazarus Sichlingin teräskuvalaatalle kaiverrus Julius L. Sebbersin litografian mukaan 1828

Hegel esitteli absoluuttisen idealismin nimellä tunnetun järjestelmän, jonka tavoitteena oli filosofian ja koko maailman historian ymmärtäminen. Hän esitti ihmiskunnan tietoisuuden historian matkana erilaisten maailmanselitysten tasojen läpi. Jokainen uusi selitys loi uusia sisäisiä ongelmia ja vastakohtaisuuksia ja johti jännitteisiin, jotka voitiin voittaa vain omaksumalla näkemys, jossa nämä vastakohtaisuudet voitiin sovittaa korkeampaan kokonaisuuteen. Esimerkiksi Ranskan suuri vallankumous merkitsi Hegelille todellisen vapauden esittelemistä eurooppalaisissa yhteiskunnissa ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa. Kuitenkin juuri tämän täydellisen uutuuden vuoksi se oli myös täydellisen radikaali ajatus, ja vallankumous kääntyi lopulta terroriksi. Historia kuitenkin etenee oppimalla virheistään: ainoastaan tämän kokemuksen kautta voidaan saavuttaa perustuslaillinen valtio, jossa valtio on hyväntahtoinen organisoiva voima ja kansalaiset vapaita ja tasa-arvoisia.

Historianfilosofia

Hegelin kuoleman jälkeen julkaistu historianfilosofinen teos Philosophie der Geschichte (”Historianfilosofia”) perustuu luentoihin, joita Hegel piti Berliinissä vuosina 1822–1831. Teoksen pääajatus on ”yksinkertainen – – ajatus, että järki hallitsee maailmaa ja että siis maailmanhistoriankin tapahtumat ovat olleet järkeviä”. Maailmanhistorian tarkastelu osoittaa, ”että se on ollut maailmanhengen järkevää, välttämätöntä kulkua”. Samalla tämä historia on ”hengen esitystä siitä, miten se hankkii itselleen tietoa siitä, mitä se itsessään on”, mikä taas merkitsee edistystä vapauden tietoisuudessa.

Aasialaisen yksinvallan maissa vain yksi oli vapaa, antiikin orjayhteiskunnissa muutamat olivat sitä. Näiden kahden kautta kehitys on kulkenut nykyiseen kristilliseen yhteiskuntaan, jossa kaikki ovat vapaita. Vapauden ja järjen toteutuminen muodostaa historian päämäärän, joka oli piilevänä olemassa jo historian alussa, aivan kuten ”idussa itsessään on puun koko luonto, hedelmien maku ja muoto”. Vaikka historiaa hallitsee järki, on hengen otettava huomioon myös ihmisten intohimot ja todelliset edut. Tällöin tarvitaan ”järjen viekkautta” (List der vernunft), jonka ansiosta henki tarvittaessa saavuttaa tavoitteensa kiertoteitä pitkin. ”Ensi silmäys historiaan saa meidät vakuuttuneiksi siitä, että ihmisten toiminnat saavat käyttövoimansa heidän tarpeistaan, intohimoistaan, intresseistään, luonteistaan ja lahjoistaan – –”.

Mitään suurta ei maailmaan ole pystytetty ilman intohimoja; myös henki voi hyvin valjastaa ne omien tarkoitustensa ajamiseen. Osapuilleen sama pätee historian merkkimiehiin. Sellaiset ihmiset – esimerkiksi Aleksanteri Suuri, Julius Caesar tai Napoleon – ajavat omia etujaan, mutta toteuttavat samalla maailmanhengen tehtävää. Usein he kulkevat suorinta tietä eteenpäin ja murskaavat paljon alleen. Yksilöiden onnesta he eivät piittaa, eivät edes omastaan. Saavutettuaan tavoitteensa he kuitenkin ”putoavat pois ytimen tyhjinä verhoina.”

Hegelin mukaan historian kantavia voimia ovat valtiot. ”Maailmanhistoriassa voi olla puhetta vain valtiota muodostavista kansoista”, hän väittää. Valtiossa ”toteutuu vapaus, so. ehdoton päämäärä.” ”Edelleen täytyy tietää”, Hegel jatkaa, ”että ihmisellä on vain valtion välityksellä kaikki arvo, kaikki henkinen todellisuus.” Valtiottomia kansoja Hegel ei suostu lukemaan historian piiriin kuuluviksi.

Yhteiskuntafilosofia ja oikeusfilosofia

Seikkaperäisimmin Hegel käsittelee valtiofilosofiaa teoksessaan Oikeusfilosofian pääpiirteet (Philosophie des Rechts, 1821). Siinä hän selvittää nykyaikaisen valtion luonnetta ja tekee merkittävän eron yhtäältä valtion ja toisaalta kansalaisyhteiskunnan (bürgerliche Gesellschaft; Bürger = kansalainen, porvari) välillä.

Kansalaisyhteiskunnan käsitettä oli käytetty yhteiskuntafilosofisessa keskustelussa jo antiikista lähtien, mutta eri tavalla kuin mitä Hegel sillä tarkoitti. Aikaisemmin valtio (polis) oli ollut samalla yhteiskunta, kansalaisten yhteenliittymä. Antiikin kreikan koinonia politike ja latinan societas civilis viittasivat valtion eli yhteiskunnan jäsenten perheen ulkopuoliseen, julkisen toiminnan alueeseen. Valtiollisen ja yhteiskunnallisen toiminnan samastaminen jatkui uudella ajalla. Esimerkiksi Immanuel Kantille käsitteet Staat, societas civilis ja Gesellschaft tarkoittivat samaa. Hegelin keskeinen väite oli työntää yksityisen (perheen) ja julkisen (valtio) väliin kansalaisyhteiskunta. Hegelin filosofisella terminologialla ilmaistuna kansalaisyhteiskunta on ulkoinen valtio eli pakollisen tarpeen ja ymmärryksen valtio, erotukseksi varsinaisesta, poliittisesta valtiosta. Kansalaisyhteiskunta on tarpeiden järjestelmä (System der Bedürfnisse), joka koostuu omia tavoitteitaan ja tarpeitaan ajavista yksilöistä, mutta myös julkisista tai yksityisistä toimielimistä tai järjestelmistä, joilla yksilöiden hyvinvointia ja etuja turvataan ja edistetään.

Kansalaisyhteiskunnan luonteen Hegel ymmärtää pitkälti Adam Smithin markkinateorian mukaisesti: kyseessä on tarpeiden ja yksityisen itsekkyyden valtakunta. Kansalaisyhteiskuntaan kuuluvat yksityiset markkinat, joiden piirissä vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Vaikka jokainen ajaa omaa etuaan, niin ”näkymätön käsi” (siis ”järjen viekkaus”) saa aikaan yhteisen hyvän kasvun. Kansalaisyhteiskunnan alueella yksilöllinen vapaus pääsee kukoistamaan, mutta samalla ihmiset jakautuvat rikkaisiin ja köyhiin ja ilmaantuu anarkistisesti toimivia markkinavoimia, joiden kesyttäminen voi tapahtua vain yhteisen toiminnan alueella, valtiossa.

Hegelin mukaan valtio on kansalaisyhteiskuntaa kehittyneempi muodostuma, jälkimmäinen sisältyy edelliseen ”kumottuna ja säilytettynä”. Valtio edustaa yhteistä ja julkista; se on res publica. Hegel puolustaa kuningasvaltaa, jonka kuitenkin täytyy omaksua oikeusvaltiolliset muodot ja johon oleellisena osana kuuluu epäpoliittinen, puolueeton virkamieskunta, toisin sanottuna yhteistä hyvää edistävä julkinen luokka.

Nykyaikainen ihminen esiintyy nyt kahdessa osassa: yhtäältä hän on bourgeois eli porvari, yksityishenkilö, markkinoiden toimija, toisaalta taas citoyen eli kansalainen, yhteisen poliittisen toiminnan osanottaja. Hegel on vakuuttunut, että ihminen on poliittinen, valtiollinen olento. Yhteinen elämä on yksityistä kehittyneempää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yksityisten tarpeiden tyydyttäminen voitaisiin laiminlyödä – näin Hegel ottaa etäisyyttä Platonin omaisuudettoman ja perheettömän, yksinomaan valtiota varten elävän filosofin ihanteeseen.

Myös Hegelin valtio on järjen ruumiillistuma, mutta järki ei hänellä ole eriytymätön kokonaisuus, vaan sisältää eroja ja omilla erityispiirteillään varustettuja osia. Hegelin silmissä valtio on myös ”objektiivisen hengen” korkein ilmentymä. ”Mikä on järjellistä, on todellista; ja mikä on todellista, on järjellistä”, Oikeusfilosofian esipuheessa sanotaan. Järki tekee itsensä todeksi, muuttuu ulkoiseksi todellisuudeksi. Jätettyään subjektiivisen minän taakseen se kehittyy objektiivisiin muotoihin, jotka ilmenevät kielessä, laeissa, tavoissa ja laitoksissa.

Hegelin vaikutus hyvinvointivaltion käsitteeseen

Hegel korosti valtion roolia yksilön vapauden mahdollistajana, katsoen, että vapaus voi toteutua ainoastaan hyvin järjestäytyneessä valtiossa. Hegelin näkemyksen mukaan valtio ei ole pelkästään hallinnollinen elin, vaan olennainen osa inhimillistä olemassaoloa, joka suojaa yksilöä ja mahdollistaa siviilielämän, kuten perheen ja yksityisomaisuuden, rauhanomaisen harjoittamisen. Tämä ajattelutapa on vaikuttanut hyvinvointivaltion idean kehittymiseen, jossa valtio nähdään aktiivisena toimijana kansalaisten hyvinvoinnin edistämisessä.

Hengen kehittyminen

Valtio on korkein muoto, jonka järki objektiivisena henkenä voi saada, ja muodostaa puolestaan kehykset ”ehdottoman hengen” muodoille: taiteelle, uskonnolle ja filosofialle. Totuus voidaan ilmaista havainnollisina kuvina (taide), myytteinä ja symboleina (uskonto) sekä käsitteinä (tiede, filosofia). Antiikissa hengen merkittävin ilmenemismuoto oli taide, keskiajalla uskonto ja nykyaikana filosofia.

Tällä tavoin filosofiasta tulee hengen viimeinen, lopullinen ilmenemismuoto. Perimmiltään on olemassa vain yksi filosofia. Ajallisessa kehityksessään se kuitenkin saa erilaisia muotoja; niin syntyy sarja ajattelun kehityksen välttämättömiä ja johdonmukaisia vaiheita. ”Minervan pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa”, kuuluu Hegelin tunnettu mietelause. Se tarkoittaa, että historian kulku voidaan kunnolla ymmärtää vasta jälkikäteen, vasta sitten, kun sen oleelliset vaiheet on käyty läpi.

Hegel ennusti historian ja filosofian loppua. Hengen kehitys on hänen mielestään edennyt lähelle päätepistettään, kun vapaus ja järki ovat alkaneet muuttua todellisiksi nykyaikaisessa valtiossa. Pian on käsillä idean ja todellisuuden sovitus (Versöhnung), jolloin todellisuus alkaa vastata sitä, mikä ideaan on aina sisältynyt implisiittisenä. Tällöin myös teoreettinen ymmärrys, filosofia, voi kehittyä täydelliseksi. Filosofia ei ole muuta kuin ”aikansa ajatuksin käsitettynä”; niinpä historian loppu ja filosofian loppu ovat yksi ja sama asia. Kun henki on ylittänyt pirstaleisen vaiheensa ja historia saavuttanut päämääränsä kristillisessä kuningaskunnassa, lopullisen filosofian aika on koittanut. Sellainen filosofia on kohonnut ehdottomaan tietämykseen ja oivaltanut maailmanhistorian ytimen. Hegel oli vakuuttunut, että hänen oma filosofiansa vastaa täydelliselle filosofialle asetettavia vaatimuksia.

Valtio ja talous

Hegel argumentoi kapitalistista talousteoriaa vastaan ja väitti aikansa ongelmien, kuten työttömyyden ja köyhyyden johtuvan kapitalistisen talousmallin objektiivisista sisäisistä ristiriidoista. Hänen mukaansa valtio on tasapainottava ja eettinen voima, pakollinen säätelijä. Yksilöiden toiminnan summa on jotain, mitä kukaan ei yksilönä ole toivonut – absoluuttinen henki toteuttamassa itseään.

Estetiikka

Hegelin ja hänen opiskelijoidensa luentomuistiinpanoista koottiin vuonna 1835 Heidelbergissä ja Berliinissä pidettyjen luentojen pohjalta teos Vorlesung über die Ästhetik (”Estetiikan luennot”). Sen alkulause kuuluu:

»”Nämä luennot on omistettu estetiikalle; niiden kohteena on laaja kauniin valtakunta; tarkemmin sanottuna on niiden alueena taide.”^lähde?»

Hegelin mukaan itsetietoinen olio on vain omaa ajatteluaan, olemistaan ja toimintaansa arvioimaan kykenevä henki eli järki. Tällainen kyky ilmenee vain ihmisessä, ja tästä näkökulmasta käsin Hegel selittää hengen subjektiivista, objektiivista ja absoluuttista olemista. Absoluuttinen oleminen jakautuu taiteen, uskonnon ja filosofian (tieteen) vaiheisiin, jotka voivat myös olla samanaikaisia. Niiden ero on tavoissa tuoda esille hengen itsetietoisuutta.

Hegelin estetiikka kohdistuu siis sekä kauneuteen yleensä että erityisesti taiteeseen. Perustavampaa hänen mukaansa on taide, koska vain taiteen kauneus avaa oven kauneuden luonteeseen. Esimerkiksi luonnon kauneus ei paljasta mitään, mitä ei tavoitettaisi taidetta tutkimalla. Hegel seurasi aikaisempien filosofien käsitystä hyvän ja kauniin yhteneväisyydestä. Edeltäjistään poiketen hän osoitti kuitenkin kauneuden olevan sidoksissa aistimiseen. Kauneuden havaitseminen ei ole Hegelin mukaan pelkästään ulkoisen, vaan myös sisäisen kauneuden havaitsemista. Se on tekemisissä kauneuden idean, kuten mielikuvituksen ja ajattelun kanssa.

Kolme asiaa erottavat Hegelin mukaan luonnonolion ja taideteoksen. Taideteos ei ole luonnon tuote vaan artefakti. Taide on tehty ihmisen aisteja varten ja sillä on päämäärä itsessään, joka on kauneus. Hegel ajatteli toisin kuin ne, jotka näkivät taiteen tehtäväksi opettaa tai edistää moraalisia ajatuksia. Myös taiteen herättämä mielihyvän tunne johtui Hegelin mukaan yksinomaan taiteen kauneudesta. Ihminen on Hegelin mukaan kykenemätön jäljittelemään todellisuutta täydellisesti. Jos mimesis olisi taiteen päämäärä, taiteen paremmuus johtuisi jäljitelmän onnistumisesta, eikä kauneudella olisi enää merkitystä. Taidetta tuli siis Hegelin mukaan tarkastella pelkästään sen kauneuden vuoksi. Kaunis on idean aistittavaa ilmenemistä.

Taiteelle Hegel asetti kolme vaatimusta. Muodon on vastattava sisältöä ja sisällön on oltava ideaalinen, jumalallinen. Tämän takia sisällön tulee ilmetä aistittavasti. Hegel ei tarkoittanut jumalallisuudella vain uskonnollisia teoksia, vaan hän totesi, että taiteessa voi kuvata myös arkisia, jopa alhaisia aiheita. Hegel jakoi taiteen eri muotoihin, joita ovat symbolinen, klassinen ja romanttinen taide. Nämä muodot eivät olleet ajallisesti rajattuja, vaan ne esiintyvät maantieteellisesti.^lähde? Taiteen kauneus on korkeampaa kuin luonnonkauneus, koska taiteen kauneus on tietoisesti tuotettua ja ilmaisevaa, kun taas luonnonkauneudelta puuttuu itsetietoisuus. Tämä tietoisesti tuotettu kauneus puhuttelee vastaanottavaa tietoisuutta, jonka takia esteettinen arvo liittyy episteemiseen arvoon. Tietoisuuden aste vaihtelee eri taiteenaloilla, jonka mukaisesti Hegel asetti taiteet hierarkkiseen järjestykseen. Varsinaisia taidelajeja ovat arkkitehtuuri, kuvanveisto, maalaustaide, musiikki ja runous.

Teokset

Hegel julkaisi elinaikanaan vain neljä teosta. Hengen fenomenologia (1807) oli selonteko tietoisuuden kehityksestä aistihavainnosta absoluuttiseen tietoon. Logiikan tiede esitteli hänen filosofiansa loogisen ja metafyysisen ytimen. Se julkaistiin kolmessa osassa vuosina 1811, 1812 ja 1816 (uusittu painos 1831). Filosofisten tieteiden ensyklopedia hänen koko filosofisesta järjestelmästään. Se julkaistiin alun perin vuonna 1816 ja uusittuina painoksina 1827 ja 1830. Oikeusfilosofia (1822) esitteli hänen poliittisen filosofiansa. Siinä hän kritisoi Karl Ludwig von Hallerin ajatuksia, joiden mukaan lait eivät olleet tarpeellisia. Hegel julkaisi myös joitakin artikkeleita uransa alkupuolella sekä Berliinin kaudellaan. Joukko muita historianfilosofiaa, uskonnonfilosofiaa, estetiikkaa ja filosofian historiaa käsitteleviä teoksia koottiin ja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen hänen oppilaidensa muistiinpanoista.

Hegelin teoksilla on maine vaikealukuisina ja aihealueiltaan hyvin laajoina. Bertrand Russell kuvasi häntä Länsimaisen filosofian historiassaan kaikkein vaikeaselkoisimmaksi filosofiksi. Tämä johtuu osittain siitä, että Hegel pyrki kehittämään uuden ajattelun ja logiikan muodon, jota hän kutsui ”spekulatiiviseksi järjeksi” ja johon kuului myös hänen tunnetumpi ajatuksensa ”dialektiikasta”. Tavoitteena oli sekä arkijärjen että perinteisen filosofian rajoitusten voittaminen lähestyttäessä filosofisia ongelmia ja ajattelun ja todellisuuden suhdetta.

Hegelin merkittävimmät teokset ovat:

• Das älteste Systemprogramm des deutschen Idealismus (”Saksalaisen idealismin vanhin systeemiohjelma”, 1796)
• Differenz des fichteschen und schellingschen systems der Philosophie (”Fichten ja Schellingin filosofisten järjestelmien ero”, 1801)
• Glauben und Wissen (”Usko ja tieto”, 1802)
• System der Sittlichkeit (”Siveellisyyden järjestelmä”, 1802)
• Hengen fenomenologia (Phänomenologie des Geistes, 1807)
• Logiikan tiede (Wissenschaft der Logik, 1812–1816)
• Filosofisten tieteiden ensyklopedia (Enzyklopaedie der philosophischen Wissenschaften, 1817–1830)
• Oikeusfilosofian pääpiirteet eli luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet (Grundlinien der Philosophie des Rechts oder Naturrecht und Staatswissenschaft im Grundrisse, 1821, suom.)
• Vorlesungen über Ästhetik (”Estetiikan luennot”, julkaistu postuumisti 1835)
• Maailmanhistorian filosofian luennot (johdanto suomeksi nimellä Järjen ääni)
• Filosofian historian luennot
• Uskonnonfilosofian luennot

Hegeliä kohtaan esitetystä kritiikistä

Tunnettu liberaalifilosofi Isaiah Berlin nimeää Hegelin yhdeksi totalitarismin oppi-isistä pääasiassa sen vuoksi, että Hegel konkretisoi valtion ja asettaa sen kansalaisyhteiskunnan yläpuolelle.

Myös tieteenfilosofi Karl Popper kutsuu Avoin yhteiskunta ja sen viholliset -teoksessaan (1945) Hegeliä totalitaristiksi ja yhdeksi ”suljetun yhteiskunnan” pääideologeista. Popperin mielestä Hegel on ”älyllistä humpuukia, sellaisena ehkä suurinta koko sivilisaatiomme historiassa”.

Katso myös

• Hegeliläisyys
• Uushegeliläisyys
• Hegel-palkinto

Lähteet

• Hegel, G. W. F.: Järjen ääni. Hegelin historianfilosofian luentojen johdanto. ((Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte, 1833–36.) Suomentanut Mauri Noro) Helsinki: Gaudeamus, 1994. ISBN 951-662-216-X

Kirjallisuutta

Suomennetut teokset

• Taiteenfilosofia. Johdanto estetiikan luentoihin. Helsinki: Gaudeamus, 2013.
• Logiikan tiede. Ensimmäinen osa, Objektiivinen logiikka. Ensimmäinen nide, Oppi olemisesta. ((Wissenschaft der Logik, 1812–1816.) Suomentanut Ilmari Jauhiainen. Saatteella & selityksin varustaneet Vesa Oittinen & Ilmari Jauhiainen) Helsinki: Summa, 2011. ISBN 978-952-5418-13-2
• Oikeusfilosofian pääpiirteet eli luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet. ((Grundlinien der Philosophie des Rechts, oder, Naturrecht und Staatswissenschaft im Grundrisse, 1821.) Johdannon laatineet Juha Manninen ja Markus Wahlberg. Suomentanut ja selityksin varustanut Markus Wahlberg) Oulu: Pohjoinen, 1994. ISBN 951-749-188-3
• Hegel, Wilhelm Friedrich: ”Kuka ajattelee abstraktisti?”, ”Uuden ajan empirismi, rationalismi ja valistus”, Ajatukset: uuden ajan filosofian lukemisto, s. 71–79. (Suomennos on alun perin ilmestynyt liitteenä Mihail Ovsjannikovin elämäkerrassa Hegel Kansankulttuuri, Helsinki 1984; Alkuperäinen saksankielinen teksti: (G. W. F. Hegel, Gesammelte Werke, Bd. 5,: F. Meiner Verlag, Hamburg 1998, s. 381–387)) Suomentanut Vesa Oittinen. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, kirjan toimittaneet: Pekka Elo & Toivo Salonen, 1993. ISBN 951-45-5858-8 ISSN 0784-0640 Artikkelin verkkoversio (PDF).
• Järjen ääni. Hegelin historianfilosofian luentojen johdanto. ((Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte, 1833–36.) Suomentanut Mauri Noro) Helsinki: Gaudeamus, 1994. ISBN 951-662-216-X
• Hengen fenomenologia IV A. Itsetietoisuuden itsenäisyys ja epäitsenäisyys; herruus ja renkiys. (1807. Suomentanut Heikki Ikäheimo) Niin & näin, 2010, nro 3, s. 29–33.
• Kirjeenvaihtoa 1794–1815. ((Briefe von und an Hegel.) Suomentanut Panu Turunen) Norderstedt, Saksa: Books on Demand, 2015. ISBN 978-952-318-980-5

Muuta kirjallisuutta

• Kakkuri, Marja-Liisa & Patoluoto, Ilkka (toim.): Tutkimuksia Hegelistä. Helsinki: Suomen tutkijaliitto, 1984. ISBN 951-9297-42-1
• Kalli, Pekka: Totuuden historia. G. W. F. Hegelin filosofian historian käsitteen ja esityksen tarkastelu. Tampere: Tampereen yliopisto, 1989. ISBN 951-44-2429-8
• Kusch, Martin & Pönkänen, Matti (toim.): Hegel-symposiumi 1985. Teemoja Hegelin filosofiasta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, filosofian laitos, 1986. ISBN 951-679-637-0
• Lindberg, Susanna (toim.): Johdatus Hegelin Hengen fenomenologiaan. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-175-3
• Manninen, Juha: Dialektiikan ydin. Oulu: Pohjoinen, 1987. ISBN 951-749-061-5
• Plant, Raymond: Hegel. Uskonnosta ja filosofiasta. ((Hegel. On Religion and Philosophy, 1997.) Suomentanut Heikki Eskelinen) Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-16180-6 Myös teoksessa Monk, Ray & Raphael, Frederick (toim.): Suuret filosofit. Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-18685-X

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Georg Wilhelm Friedrich Hegel Wikimedia Commonsissa

Ensyklopedia-artikkeleita

• Duquette, David A.: G. W. F. Hegel – Social and Political Thought The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
• Houlgate, Stephen: Hegel's Aesthetics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Ikäheimo, Heikki: Hegel, Georg Wilhelm Friedrich Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
• Ikäheimo, Heikki: Hegelin ensyklopedinen järjestelmä Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
• Jauhiainen, Ilmari: Hegel dialektiikasta Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
• Jauhiainen, Ilmari: Hegel: Hengen fenomenologia (Phänomenologie des Geistes) Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
• Redding, Paul: Georg Wilhelm Friedrich Hegel The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Hegel by HyperText. (englanniksi)
• HegelWiki. (englanniksi)

Suomennoksia

• Hegel, G. W. F.: Hengen fenomenologia: johdanto. Suomentaneet Heikki Ikäheimo & Ossi Martikainen. Niin & näin 2/1997, s. 10–14. Luettavissa verkossa

Muita artikkeleita ja tekstejä

• Ikäheimo, Heikki & Martikainen, Ossi: Hegelin Phänomenologie des Geistes ja sen johdanto. Niin & näin 2/1997, s. 6–9. Luettavissa verkossa
• Lindberg, Susanna: Hyödyllisen työn hyödyllisyys. Niin & näin 1/1995, 57–60.Luettavissa verkossa
• Mäki, Markku: Hegelin Oikeusfilosofia. Niin & näin 1/1995, 52–56. Luettavissa verkossa
• Stegmaier, Werner: Henki, Hegel, Nietzsche ja nykyisyys. Suomentanut Jussi Kotkavirta. Niin & näin 2/1997, s. 15–21. Luettavissa verkossa

Vaikutusvaltaisimpia läntisiä filosofeja

• Sokrates
• Platon
• Aristoteles
• Augustinus
• Tuomas Akvinolainen
• Thomas Hobbes
• René Descartes
• Baruch Spinoza
• John Locke
• Gottfried Leibniz
• George Berkeley
• David Hume
• Jean-Jacques Rousseau
• Voltaire
• Immanuel Kant
• G. W. F. Hegel
• Arthur Schopenhauer
• Karl Marx
• Søren Kierkegaard
• John Stuart Mill
• Friedrich Nietzsche
• Bertrand Russell
• Ludwig Wittgenstein
• Edmund Husserl
• Martin Heidegger
• Jean-Paul Sartre

Estetiikka ja taidefilosofia

Aiheet	Taidekäsitys Estetismi Esteettinen arvostelma Esteettinen kontemplaatio Esteettinen relativismi Maku Tyyli
Estetiikan teoriat	Imitaatio Institutionaalinen taideteoria Mimesis Reseptioestetiikka Symptomaattinen taideteoria
Esteettiset kategoriat	Kauneus Ylevä Pittoreski
Sovellettu estetiikka	Clauden lasi Musiikkifilosofia Myyttikritiikki Ympäristöestetiikka Taidepsykologia
Taidefilosofit	Alexander Gottlieb Baumgarten Arthur Danto George Dickie Nelson Goodman Hegel Yrjö Hirn Immanuel Kant Aarne Kinnunen Wilhelm Worringer
Artikkeleita aiheesta	Abjektio Aihe Alkuperäisyys Appropriaatio Arvostelu Autenttisuus Arvostelija Esittävä taide Formalismi Kertomus Kitsch Korkeasta tyylistä Motiivi Pastissi Pastoraali Representaatio Reproduktio Samastuminen Taidemaailma Taidetta taiteen vuoksi